keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Purevia pilapiirroksia

Viime viikko on tuonut mukanaan paljon tekstiä ja monia piirroksia Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehdystä aseellisesta hyökkäyksestä. Monilta piirtäjiltä on myös kysytty aiheesta kommenttia mediassa. Sarjakuvantekijät ry on listannut nettisivulleen linkkejä näihin kommentteihin.
Itsekin sain sanoa aiheesta sanasen Suomen Kuvalehdessä.
En ole tavannut ketään Charlie Hebdo -iskun uhreista. Toisen lehden veteraanin, Willemin kylläkin (joka sanoi oksentavansa lehden uusien sympatiseeraajien päälle).
Mutta ajattelin, että tämän blogin teemaan sopien voisin laittaa tähän jutun toisesta räävittömien pilakuvien tekijästä, englantilaisesta Gerald Scarfesta, jota haastattelin vuonna 2006. Nostaisin sen kautta esiin parikin huomiota pilapiirrosten voimakkaasta kulttuurisidonnaisuudesta ja erilaisista traditioista eri maissa: Scarfe tekee tunnetuista henkilöistä karikatyyrejä, jotka ovat täynnä verta ja ruumiin eritteitä. Suomessa sellaisia ei näe missään. Englannissa niitä julkaisee kaikista mahdollisista lehdistä establishmentin vankin tukipilari Sunday Times – ja tekijä itse saa viettää vanhanaikaisen herrasmiehen vaurasta elämää upeassa talossa Thamesin rannalla.

* * *

Gerald Scarfe: Margaret Thatcher leikkuukirveenä.

Englantilainen lehdistö tunnetaan maailmalla räväkkyydestään. Mutta hurjia voivat olla myös lehtien pilapiirtäjät: karikatyristi Gerald Scarfen piirroksissa veri ja ulosteet lentävät, niissä näytetään ujostelematta seksiä ja väkivaltaa kuvallisen kommentoinnin ja satiirin välikappaleina. Ja vaikka Scarfe aloittikin uransa 60-luvulla uskalluksestaan tunnetussa pilalehdessä Private Eye, nyt jo yli 35 vuoden ajan näitä rankkoja kuvia on julkaissut, hämmästyttävää kyllä, sunnuntainumerossaan The Times.
Piirrostensa perusteella Scarfea (s. 1936) voisi pitää melkoisena underground-miehenä. Kontrasti ei voisi olla yllättävämpi, kun tarjoutuu tilaisuus tavata hänet henkilökohtaisesti.
Scarfen talo sijaitsee kalliilla paikalla Lontoon Chelseassa, aivan Thamesin rannassa. Oven avaa sisäkkö, joka ottaa vieraan takin ja saattelee olohuoneeseen istumaan. Hetken odottelun jälkeen paikalle saapuu itse talon isäntä, joka laskeutuu alas portaita yläkerran työhuoneestaan. Olemus on hillitty ja puhetapa sivistynyt. Pitää oikein muistuttaa itselleen, että tässä on kuitenkin mies, joka juuri hiljattain on piirtänyt kuvan, jossa apinamaisesti tyypitelty George Bush kaikesta päätellen harrastaa seksiä sylikoiransa kanssa - joka on Tony Blair.

Gerald Scarfe: Tony Blairilla on verta käsissään Lähi-idässä.
 
Suomessa Scarfe tunnetaan ehkä parhaiten animaatioistaan. Niitä nähdään Kyllä, herra ministeri tv-sarjan tunnuksissa ja Pink Floydin musiikkielokuvassa The Wall. Nämä johtivat 90-luvulla Scarfen tekemään hahmosuunnittelua myös Disneyn animaatio-elokuvaan Hercules.
Scarfen ura on poikennut monilla taiteen aloilla veistoksista teatterisuunnitteluun, mutta elämäntyönsä hän on tehnyt ennen muuta kuvittajana, etenkin räävittömänä karikatyristinä.
Vastakulttuurin parissa uransa aloittanut Scarfe poimittiin 60-luvun puolivälissä piirtäjäksi Daily Mail -sanomalehteen ja sieltä edelleen muihin Britannian valtalehtiin. Hän sai tehtäväkseen harvinaisen paljon paikan päällä toteutettavaa kuvajournalismia: hän dokumentoi luonnoslehtiönsä kanssa Robert Kennedyn ja Richard Nixonin kampanjointia USA:n presidenttiehdokkuudesta, sai piirtäen seurata Beatlesejä Help-elokuvan kuvauksissa ja jopa käydä todistamassa Vietnamin sodan kaaosta.
Kuvittaja tekee piirroksia yleensä työhuoneessaan, tuottaa niitä omista mielikuvistaan sisältä ulos. Kuvajournalisti taas dokumentoi asioita ulkoa sisälle, pitää lähtökohtanaan havaintoaan siitä, miltä asiat näyttävät. Scarfe pohtii, että näissä lähestymistavoissa on kyllä vissi ero. Hän toteaa, että on kyllä aina pystynyt käsittelemään kauheita asioita symbolisesti piirroksissa, jotka syntyvät oman studion uumenissa – mutta kun kauhut todella olivat silmien edessä Vietnamissa, tuli eteen sekin hetki, ettei kaikkea nähtyä enää pystynyt piirtämään. "Mutta siitä lähtien se kokemus on kyllä ohjannut kaikkia niitä töitä, jotka sen jälkeen olen näistä aiheista tehnyt täällä työhuoneellani".

Pink Floyd. Scarfen varhaisempaa, psykedeelisempää tyyliä.

Piirrostyyli on vuosien mittaan kokenut Scarfen töissä melkoisia muutoksia. Alkuvuosien moniviivaisuus ja psykedeelisesti valuvat ihmishahmot ovat pelkistyneet tehokkaan lennokkaiksi viivapiirroksiksi, jotka nykyään useimmiten saavat tuekseen vesiväriä. Ne toistuvat lehdessä hyvin, pysyvät selkeinä hyvin pienessäkin koossa.
Satuin näkemään Scarfen originaalitöitä kerran näyttelyssä Lontoon National Portrait Galleryssä. Vaikka tyyli olikin niissä yksinkertaisen pelkistetty, oli töiden alkuperäiskoko valtava: kuvat oli tehty julistekokoon, jokainen niistä oli suuruusluokkaa 60 x 80 senttiä.
Näkemäni työt oli tehty varta vasten museon näyttelyyn, joten uskoin mittakaavan johtuvan niiden käyttötarkoituksesta. Vilkaisu Scarfen työhuoneeseen kuitenkin paljastaa jotain sangen yllättävää: hän tekee kaikki piirroksensa yhtä suureen kokoon, myöskin lehtiin tarkoitetut käyttökuvat.
Scarfen työpöydällä on avatussa paketissa pino suuria piirustusarkkeja. Vieraillessani joulukuussa 2006 hän on juuri piirtänyt Sunday Timesille kuvan, jossa presidentti Bush makaa vuoteessa, jonka peittona on tähtilippu ja päätylautana hautakivi, jossa lukee Irak. Sängyn jalkopäähän on käpertynyt puudeliksi piirretty Tony Blair.

Scarfe työhuoneessaan Lontoossa isokokoisen piirrosoriginaalin äärellä.
 
Samasta kuvasta kiirii pöydän vieressä lattialla viisi, kuusi keskeneräistä, hylättyä versiota. Scarfe kertoo tämän olevan hänelle tavanomainen työtapa: hän piirtää kuvansa suoraan musteella, ilman minkäänlaisia lyijykynäluonnoksia.
"Minun piirrokseni eivät lähde sormista, eivätkä ranteesta, vaan olkapäästä asti. Siksi piirrän kuvat seisten, suureen kokoon. Yleensä karikatyristit lisäävät kuvaamansa kohteen nenään pari senttiä - minä voin lisätä saman tien vaikka kokonaisen metrin".
Luonnostelematon työtapa juontaa Scarfen pyrkimyksestä välittää ajatuksensa mahdollisimman suoraan paperille. "Syötän ajatuksia aivojeni tietokoneeseen ja toivon, että se tulostuu automaattisesti kädestä ulos. Pyrin saamaan jonkinlaisen keskeisen tunteen, ensireaktion, heti ensimmäiseen kynänvetoon. Se pitää saada paperille välittömästi: ideat ovat kuin unia, jos niitä ei heti kirjaa talteen, ne haihtuvat olemattomiin".
Suoran työtavan hintana on, että virheisiin ei ole varaa. Kun ei tee luonnoksia, pitää idean kehittyessä tai lipsahduksen sattuessa aloittaa kuva alusta. "Tyypillisesti joudun tekemään piirroksen pariin kolmeen kertaan uudelleen. Tällä kertaa niitä tuli monta, kun kuvassa on kaksi hahmoa: vaikka sain ensin toisen lopulta oikein, silti jos toinen meni pieleen, meni kuva kokonaan uusiksi".
Tässäpä oppitunti nöyrästä työetiikasta, joka kelpaa monelle kuvittajalle malliksi: vaikka työtapa onkin spontaani ja jälki lennokasta, se ei silti tarkoita, että on tarpeen kelpuuttaa huolimatonta tai epätyydyttävää lopputulosta!

Gerald Scarfe: Prinsessa Diana ja julkisuus.

Scarfen karikatyyrit tunnetaan kovin pureviksi. Hän toteaa kuitenkin itse, että vuosien mittaan suora raaka hyökkäävyys on ehkä vaihtunut enemmänkin yleiseen naurunalaiseksi tekemiseen. Edelleen hän pohtii, että poliitikoille hirveinkin pilakuva tuntuu kuitenkin olevan mieluisampaa kuin jääminen kokonaan huomiotta. "Kuva on kuitenkin aina jonkinlainen huomionosoitus, siitä on tullut eräällä tavalla statuksen merkki".
Säännöllisesti ilmestyvissä sanomalehtipiirroksissa Scarfe näkee pitkäjänteisen vuorovaikutussuhteen piirtäjän ja lukijoiden välillä. Lukija oppii muistamaan ne piirteet, jotka piirtäjä nostaa kohteensa tunnusmerkiksi. "Eihän esimerkiksi Tony Blairillä oikeasti ole isoja korvia, mutta kun piirroksissa hänelle aina sellaiset tehtiin, oppivat ihmiset hänet niistä tunnistamaan. Lopulta pelkät valtavat korvat riittävät kertomaan ihmisille, että sillä tarkoitetaan Tony Blairiä".
Piirtäjä voi siis Scarfen mukaan näin johdatella lukijaa haluamaansa suuntaan. "Luulenpa, että jos niin haluaisi tehdä, voisi vähän kerrassaan edeten opettaa ihmisiä tunnistamaan vaikka kaksi päällekkäistä kolmiota Tony Blairiksi. Minusta joka tapauksessa karikatyyrissä on keskeisempää kuvata kohteensa luonnetta kuin varsinaista ulkonäköä".
Mutta pystyykö piirroksella sitten todella vaikuttamaan asioihin, muuttavatko ne oikeasti mitään - sitä Scarfe ei oikein usko. "Miljoonat ihmiset protestoivat Englannissa kaduilla Irakin sotaa vastaan, eikä sekään muuttanut mitään, joten miten sitten joku piirros. Se voi ehkä korkeintaan nostaa joitain asioita esiin, kiinnittää ihmisten huomiota".
"Minulle itselleni piirtäminen on terapiaa. Sairastelin paljon lapsena ja opin silloin ulkoistamaan pelkoni kuviksi. Se on minulle tapa käsitellä vaikeitakin asioita", Scarfe miettii. "Siten en myöskään täällä yksin piirtäessäni koskaan varsinaisesti ajattele lehden lukijoita. Joten kun töitäni joskus asetetaan näytteille, tuntuu se silloin hyvin paljastavalta. Tuntuu niin kuin siinä olisi silloin housut kintuissa".
Ei voi mitään, on pakko tunnustaa, että Englanti todella on melkoinen vanha sivistysvaltio: täällä räväkän rivo pilapiirtäjäkin voi kuitenkin olla sivistynyt, kaunopuheinen herrasmies.

* * *

Palanen Blair–Bush-pilapiirroksen hylätystä versiosta.
 
Edellä oleva juttu julkaistiin Kuvittaja-lehden numerossa 2/2008.
Kun Scarfe näytti lattialla olevat, kesken jääneet versiot Bush–Blair-piirroksesta, jotka oli aikeissa heittää roskiin, kysyin minä opportunistisesti: "Olisikohan minun mahdollista pelastaa noista yksi?"
Scarfe nappasi yhden kuvan, tarkasteli sitä kriittisesti ja sanoi: "Ei kokonaan." Sitten hän repi kuvan paloiksi. 
Scarfe otti yhden palasen ja siisti sen reunat saksilla: hän oli leikannut kuvasta irti puudeli-Blair -osuuden, jonka hän katsoi sen version onnistuneeksi osaksi. Sen hän ojensi minulle, huomauttaen, että ei yleensä tee näin. Sen uskon: gallerioissa Scarfen täydet originaalit voivat maksaa yli kymmenen tuhatta puntaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti