perjantai 7. maaliskuuta 2014

Strippisarjojen kuningas Schulz

Charles M. Schulz työhuoneellaan, Kalifornian Santa Rosassa.


Santa Rosasta, noin tunnin ajomatkan päässä San Franciscosta pohjoiseen, löytyy helposti sarjakuvafaneille tuttu Charles Schulzin jääareena. Se ei ole mikä tahansa kuplahalli, vaan kaunis, hyvin hoidettu puurakennus viihtyisän puistikon keskellä.
Minun käydessäni paikan päällä oli Schulzin yhteys areenaan ilmiselvää: jäähallin vieressä oli erillinen matkamuistomyymälä, joka oli tulvillaan kaikkea kuviteltavissa olevaa Ressu-krääsää. Sen ylätasanteella oli pieni galleriatila, jossa oli näytteillä Tenavat-originaaleja ja muiden piirtäjien Schulzille lahjoittamia töitä, joihin useimpiin sisältyy joku enemmän tai vähemmän suora Tenavat-viittaus. Erityisesti monet poliittiset pilapiirtäjät ovat käyttäneet Jaska Jokusta kuvallisena symbolina piirroksissaan. Näkymä on melkoinen sarjakuva-alan kuka-kukin-on kattaus.
Vitriinissä oli Schulzin voittamia palkintoja Emmystä kahteen Reubeniin. (Nyt kaikki tämä tavara voi tosin jo olla muualla, kun Schulzille on rakennettu kaupunkiin oma varsinainen museo).


Muiden piirtäjien Schulzille tekemiä tribuutteja. Mitkä kaikki sarjat tunnistat kuvasta?


Schulzin läsnäolo paikkakunnalla oli yleisessä tiedossa. Vähemmän tunnettua kuitenkin on, että hänen työhuoneensa sijaitsee areenasta vain pienen kävelymatkan päässä, mutta kuitenkin kätevästi ohikulkijoilta puiden kätkössä.
Matkamuistomyymälän kassatyttö suhtautui epäilevästi oikeutukseeni kysellä ohjeita paikan löytämiseksi. Asia selvisi vasta varmistussoiton jälkeen.
Schulzin studio, osoitteena One Snoopy Place, muistuttaa ulkoa pientä rivitaloa. Epäilin aluksi, olinko tullut oikeaan paikkaan, kunnes näin ison Ressun kuvan talon ovessa.


One Snoopy Place, vain runsaan korttelin matkan päässä Schulzin jääareenasta.


Astun sisään.
Ensimmäisenä on edessä vastaanottotiski, jonka takana istuu sihteeri. Alan esitellä asiaani, kun oikealta aukeaa ovi ja luokseni astelee pitkän huiskea valkotukkainen mies, joka käskee astua peremmälle.
Schulzin työhuone on jaettuna kahteen tasoon, ensin tulee vastaan neuvottelutila sohvakalusteineen ja sen takana, pari askelmaa ylempänä, on työtila piirustuspöytineen. Toista pitkää seinää reunustaa kirjahylly, josta luvussa sohvapöydällä näyttää olevan joku ikääntymistä ja kuolemaa käsittelevä teos.
Istutaan piirustuspöydän ääreen. Sen vieressä on pieni televisio, takana seinällä Schulzin ihaileman Andrew Wyethin maalaus.
"Olet siis Suomesta?" Schulz kysyy.
"Meillä oli täällä jääareenalla ikämiesten jääkiekkoturnaus, jossa oli mukana suomalainenkin joukkue", hän sanoo.
"Hyvin hiljaisia miehiä."
Esittelen omia töitäni. Olin aloittanut Ruotuväki-lehden piirtäjänä vuoden alussa, joten käsillä oli ensimmäisiä koskaan tekemiäni nelivärisiä piirroksia. Schulz tekee niistä muutamia pieniä, käytännöllisiä huomautuksia.
"Älä koskaan piirrä hahmoa näin, täysin sivulta, se latistaa kuvan kaksitasoiseksi. Vaikka hahmo olisikin sivuttain, näytä aina myös vähän toista puolta, jotta syvyys säilyy."
Schulz kaivaa kirjahyllystä malliksi opuksen hyvästä viivankäytöstä. Se on Percy Crosbyn Skippy, sarja, jota hän on useassa yhteydessä kehunut.
Kerron olevani matkalla San Diegon sarjakuvafestivaaleille, jonne olisi tulossa myös hänen hyvä ystävänsä Patrick McDonnell.
Schulz rupeaa kirjoittamaan itselleen muistilappua ja kuuluisa kätten vapina erottuu selvästi. Hänen käsialansa on hyvin suurta, ilmeisesti jotta siinä säilyisi edes jotain tolkkua.
Viiva tärisee pahoin. Katselen sitä vähän epäuskoisena. Schulzin tunnetusti sanottiin edelleen piirtävän sarjansa jokaisen viivan itse, ilman apulaisia – mutta onko se noilla käsillä oikeasti mahdollista?
"Ei käsissäni varsinaisesti mitään vikaa ole. Olen vain vanha", Schulz toteaa. Hän oli tuolloin 77-vuotias.
Saan tilaisuuden käytännön testiin. Kaivan laukusta Suomesta asti raahaamani Tenavat-jättikirjan. Osoitan siitä Schulzille kaikkien aikojen suosikkistrippini, Jaska Jokusesta ja pienestä punatukkaisesta tytöstä. (Tietenkin – olisiko se nuorelle miespuoliselle sarjakuvaharrastajalle voinut olla jostain muusta aiheesta?)
Saan kirjaan mestarin suurikokoisen signeerauksen. Ja siihen oheen syntyy myös, tärisevistä käsistä huolimatta, piirros Ressusta. Kynä kulkee paperilla nopeasti – paljolti varmasti rutiinin ansiosta, mutta osittain ehkä myös tarkoituksena minimoida kätten tärinän vaikutus.


Schulzin kädet tärisivät näkyvästi, kun hän kirjoitti.


Yksi kysymys minun on kuitenkin vielä ennen lähtöäni esitettävä, silläkin uhalla, että kuulostan röyhkeältä. Olisikohan mitenkään mahdollista, että voisin taivutella Schulzin luopumaan jostain originaalistaan?
"Tottahan toki", Schulz huikkaa iloisesti. "Haen sinulle yhden", hän sanoo ja poistuu huoneesta.
Jään hiukan hämmentyneenä kertaamaan mielessäni, mitä juuri äsken tapahtui. Sanoiko hän todella niin, kuin kuvittelen hänen sanoneen?
Mutta toden totta, Schulz palaa takaisin ja ojentaa minulle ihka aidon Tenavat-stripin. Kysyn, voisiko hän signeerata sen. Tarkoitin sanoa, että voisiko hän omistuskirjoittaa sen minulle, mutta en tuolloin osannut englanniksi tarkkaa sanamuotoa "inscribe", joten käytin sanaa "sign".
"Tiedätkö, en ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset pyytävät tuota", Schulz sanoo. "Sehän on jo signeerattu, tuossa!" hän osoittaa stripin viimeistä ruutua.
"Pyytäisitkö sellaista maalaukseen? Olisiko tuo Wyethin maalaus parempi, jos hän olisi kirjoittanut siihen 'parhain terveisin'? Pyytäisikö joku sitä Picassolta?"
Kerron kuulleeni tarinan, jossa joku teki Picassolle juuri niin. Tämä oli piirtänyt kahvilassa viereisessä pöydässä istuneen viehkeän neidon kuvan ja esitellyt sitten tälle tulosta. Kun tämä oli pyytänyt, voisiko maestro signeerata kuvan, tämä oli kirjoittanut isoin kirjaimin kuvan poikki: P-I-C-A-S-S-O.
"Hän oli kamalan töykeä mies", Schulz nauraa. Mutta koska hän itse on kaikkea muuta, hän tietenkin nimmaroi stripin kiltisti. Parhain terveisin.


"Parhain terveisin" signeerattu Tenavat-originaali.


Schulz saattelee minut ovelle ja vinkkaa aulasta toiseen suntaan johtavaan käytävään.
"Minä en originaaleja koskaan varsinaisesti ole keräillyt, mutta näitä nyt on vain... kertynyt". Käytävän seinä on vieri vieressä täynnä alkuperäispiirroksia. Ensimmäisenä sattuu silmään George Herrimanin Krazy Kat -sunnuntaisivu ja Hal Fosterin Prinssi Rohkea. Myöhemmin kuulen, että siellä olisi ollut myös Bill Wattersonin käsin värittämä Lassi ja Leevi -strippi. Matkamuistomyymälän galleria olikin siis vain kokoelman pieni, julkinen osa.

Palaan majapaikkaani San Franciscoon. Keräilijätuttavani Steve pitää minua hyvin onnekkaana. Schulz on perinteisesti ollut hyvin vieraanvarainen kävijöitä kohtaan. Hän ei tykkää festivaaleista tai muista julkisista esiintymisistä, mutta on pitänyt sen vastapainoksi oveaan auki niille, jotka vaivautuvat tulemaan hänen luokseen – kuulemma jopa hänen kotinumeronsa löytyi puhelinluettelosta. Viime aikoina hän oli kuitenkin kuulemma ruvennut rajoittamaan tavoitettavuuttaan.
Steve avustaa San Franciscon sarjakuvamuseota. Matkatessamme San Diegon festivaaleille hän ottaa messuosastolle myyntiin muutaman Schulzin tähän tarkoitukseen lahjoittaman originaalin.
"Paljonko näistä pyydetään?" kysyy Steve museon johtajalta.
"Ajateltiin, että tuhat kolmesataa".
"Laitetaan tuhat viisisataa, ei se mies siitä enää nuorene", toteaa Steve, lakimies kun on.
Ei nuorentunut, ei. Tuolloin oli elokuun alku 1999. Vain paria kuukautta myöhemmin Schulz yllätti sarjakuvamaailman ilmoittamalla Tenavien loppumisesta. Hänellä oli todettu syöpä.
Helmikuun puolivälissä oli sitten jo suruviestien aika. Minulle sen toimitti tekstiviestillä ystäväni, joka oli jo pannut merkille orastavan maineeni vanhojen piirtäjien viikatemiehenä: "Hetken hän jaksoi taistella, mutta kohtalo oli väistämätön sinun vierailusi jälkeen!"

Olen ajatellut Schulzin tapaamista jälkikäteen paljon. Sen merkitys on vain kasvanut minulle ajan myötä. Olen vuosien mittaan saanut tavata suuren määrän piirtäjiä, mutta vain muutama heistä on tehnyt suuren vaikutuksen töidensä lisäksi myös persoonallaan. Vain parin tapaamisen myötä on tullut sellainen olo, että nyt ollaan suuruuden äärellä. Schulz oli sellainen tapaus.
Hän oli Amerikassa alansa kiistaton ykkönen. Minä olin 21-vuotias aloittelija. Tämä tapaaminen ei mitenkään voinut merkitä hänelle likimainkaan sitä, mitä se merkitsi minulle, mutta siltikin hän oli valmis antamaan minulle puoli tuntia arvokkaasta ajastaan. Siitä kuvastui sellainen uskomaton nöyryys omaa tekemistä ja asemaa kohtaan, joka teki suuren vaikutuksen. (Tai sitten vain on niin, kuten Steve sanoi: "Schulz nyt vaan tykkää jutella toisten piirtäjien kanssa.")
Kuten Steven hinta-arviosta paljastui, saamani stripin arvo ylitti kevyesti San Franciscon lentolippuihin käyttämäni hinnan jo tämän tapahtuessa. Sen jälkeen arvo lienee kymmenkertaistunut. Olen saanut siitä useita ostotarjouksia toisilta toiveikkailta keräilijöiltä, etenkin koska strippiin ei nyt sitten tullut minun nimeäni omistuskirjoitukseen. Mutta minulle sen merkitys on tietysti vielä rahaakin suurempi.
Sain kuin sainkin tavata Charles M. Schulzin, kun tartuin heti ensimmäiseen tilaisuuteen, joka minulle tapaamiseen tuli – enkä voinut tietää, että toista mahdollisuutta ei koskaan olisikaan ollut.
Olen varmasti aivan viimeisiä nuoria piirtäjiä, jotka saivat tavata Schulzin livenä.

(Perustuu juttuun, joka lyhyemmässä muodossa on julkaistu Sarjainfo-lehdessä 1/2004).


* * *


In the summer of 1999, I got to meet Charles Schulz just a couple of months before he died. He impressed me not only with his work, but with his humble personality. He was at the top of his field and I was 21-year-old working on some of my first published cartoons, yet he had the time for meeting me. (Not to mention giving me an original strip). I must've been one of the very last young cartoonists who got to meet him in person.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti